Onko se tosiaan niin, että aika kultaa muistot? En muista esikoiseni tehneen näin paljon tuhoa, vai tuijotinkohan sitä ihmettä aamusta iltaan ettei vaan mitään sattuisi. Nyt reagoin vasta rapinaan, kolinaan, huutoon tai tietenkin siihen kammottavaan hiljaisuuteen, jolloin tietää varmasti, että nyt ollaan pahoilla teillä.
Tänään oli vuorossa taas vaihteeksi kissojen ruuat. Syynä oli se pieni ajatusvirhe, jolloin luulee muistavansa nostaa ruuat pöydälle lattialta, vaikkei sitä heti lasten herättyä tee. Lisäksi muuttolaatikoista on mukavaa repiä sanomalehtien palasia kantoaukoista.
Hyvällä mielikuvituksella kaksoset osaavat jo kaksi sanaa. Toinen on talon yleisin hokema heti ei-sanan jälkeen eli mamma. Toinen tulee korkealta ja kovaa: "Ee-eem-uuu!" (=Emppu eli isoveli), jota myöskin talossa hoetaan aikalailla.
Esikoisen kohdalla pohdin kovasti, koska hän oppii puhumaan ja tuskailin, kun ensimmäistä sanaa ei kuulunut. Äitini silloin sanoi viisaasti: "Älä kiirehdi, vaan nauti. Tulet vielä haikeana muistelemaan aikaa, jolloin lapsi ei puhunut." Niinhän se sitten meni, nyt ei suunvuoroa omistuiselta höpöttäjältä saa. Ei voi oikeastaan edes sanoa, että hän on hiljaa vain nukkuessaan ja sukeltaessaan, koska vain toinen tämän unissapuhujan kohdalla pitää paikkaansa.
Valmistaudumme ottamaan vastaan ensimmäisen ikävuoden merkkipaalu. Olemme siirtyneet jo tavalliseen maitoon ja pääsääntöisesti myös ruokaan. Pientä mielikuvitusta se tietenkin vaatii, miten saada koostumus meidän hienokurkuille sopimaan. On hieman turhauttavaa, kun loppusuoralla saattaa osua sattuma, joka saa jo alas taistellun ruuan palaamaan takaisin ylös ja koko vaiva on hukkaan heitetty. Ehkä ei vielä ole tarvetta ostaa sitä 10l soppakattilaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti